Yhdysvallat ja NATO murhasivat Gaddafin perheenjäseniä 2 toukokuuta 2011.

Libyan johtajan Muammar Gaddafin nuorimman pojan ja kolmen lapsenlapsen murha oli poliittinen murha, josta Britannian pääministeri David Cameron, Ranskan presidentti Nicholas Sarkozy, Italian pääministeri Silvio Berlusconi ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ovat suoraan vastuussa. He hyväksyivät ohjushyökkäyksen yksityisasuntoon Tripolissa, johon Gaddafi ja hänen perheensä olivat kokoontuneet lauantai-iltana. Saif al-Arab Gaddafi, 29, oli Libyan johtajan nuorin poika ja mies, jota ei pidetty Libyan hallituksen jäsenenä. Gaddafin perheen ystävät ovat raportoineet, että surmatut lapset olivat 12 kuukauden ja 4 vuoden ikäisiä.

Naton Libyan sotilasoperaation kanadalainen komentaja, kenraaliluutnantti Charles Bouchard antoi ohjusiskun jälkeen julkilausuman, joka oli yhtä ytimekäs kuin petollinen: “Pahoittelemme kaikkia ihmishenkien menetyksiä, erityisesti viattomia siviilejä, jotka kärsivät vahinkoa taistelun seurauksena. jatkuva konflikti.”

Yhtä valheellisella lausunnolla Cameron pyrki ylläpitämään poliittista fiktiota, jonka mukaan hyökkäys yksikerroksiseen asuinrakennukseen oli YK:n päätöslauselman 1973 mukaan sallittua. Hänen mukaansa ohjusiskun tarkoituksena oli “estää ihmishenkien menetys kohdistamalla siihen Gaddafin sodantekokone. Se on luonnollisesti tankkeja ja aseita ja raketinheittimiä, mutta myös komento- ja ohjausta.”

Cameron viittasi asianajajiensa neuvosta yksityiseen asuinpaikkaan “komento- ja ohjauskeskukseksi” välttääkseen syytteen, jonka mukaan Muammar Gaddafi olisi ollut ohjusiskun kohteena. Tiettyyn henkilöön kohdistuminen on salamurha, ja jopa sodassa se voidaan määritellä rikolliseksi teoksi. Gaddafi yritetään tappaa kuitenkin ilman, että USA ja Euroopan voimat ovat julistaneet sodan Libyaa vastaan tai edes Obaman hallinnon vetoaa War Powers Actin määräyksiin.

On kulunut 35 vuotta siitä, kun US Church Report kielsi salamurhan ja elvytti Yhdysvaltain hallituksen pitkäaikaisen kannan, joka ulottui Amerikan vallankumoukseen asti, että se ei ollut vain rikollista ja barbaarista politiikkaa, vaan myös holtitonta, joka legitimoi jokaisen hallitus yrittää murhata kilpailevien valtioiden poliittisen johdon. Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen lähes jatkuvan sodan jälkeen Yhdysvaltain imperialismin taloudellisen ja poliittisen taantuman kompensoimiseksi, kaikki tällaiset rajoitukset ja varaumat on hylätty.

Johtavat amerikkalaiset poliitikot, jotka halveksivat asian laillisuutta, vaativat röyhkeästi Libyan johtajan tappamista. Etelä-Carolinan senaattori Lindsey Graham julisti Fox Newsin haastattelussa sunnuntaiaamuna jälleen: “Minne tahansa Gaddafi meneekin, hän on laillinen sotilaallinen kohde.” Tällä lausunnolla amerikkalainen senaattori vahvisti murhan valtion viralliseksi politiikaksi.

Hädin tuskin seitsemän tuntia ennen Gaddafin pojan ja lapsenlapset tappanutta hyökkäystä Naton lentokoneet olivat lyöneet kohteita Tripolissa, missä he luulivat Libyan johtajan pitävän suoran televisiopuheen vaatiakseen tulitaukoa. Huhtikuun 24. päivänä rakennus, jossa Naton tiedustelu selkeästi uskoi Gaddafin olevan, tuhoutui raunioiksi ja kuoli kolme siviiliä.

Gaddafin kuolemasta on tullut Yhdysvaltojen ja Naton Libya-sodan tärkein tavoite. Maaliskuun 19. päivänä alkaneen hyökkäyksen alkuperäinen strategia on epäonnistunut. Ilmaiskut ovat tappaneet satoja libyalaisia sotilaita ja siviilejä, mutta ne eivät ole käynnistäneet Gaddafin hallinnon romahtamista, kuten imperialistisissa piireissä uskottiin. Natoa kannattava siirtymäkauden kansallinen neuvosto, joka sijaitsee itäisessä Benghazin kaupungissa, on osoittautunut paikan päällä kykenemättömäksi edistymään Gaddafin sotilasjoukkoja vastaan saati kukistamaan.

Suurvaltojen turhautuminen ja jopa epätoivo ilmentyy järjettömässä uskossa, että Gaddafin kuolema lopettaa kaiken vastarinnan ja mahdollistaa niin sanottujen “kapinallisten” – entisten Gaddafin ministerien, CIA:n omaisuuden ja islamilaisten fundamentalistien joukon – ottaa vallan maa on haastamaton ja toimii uskollisena nukkehallituksena.

Amerikan poliittisen ja sotilaallisen vallanpitäjän puolelta sadistinen halu tappaa Gaddafi on sopusoinnussa sen kohtelun kanssa, joka koskee useiden maiden johtajia, joista on tullut Yhdysvaltain sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Kaikkia on käsitelty mitä kostonhimoisimmalla tavalla.

Panaman vahva mies Manuel Noriega – entinen CIA:n omaisuus – vietiin Yhdysvaltoihin Yhdysvaltain hyökkäyksen jälkeen vuonna 1989, häntä syytettiin huumerikoksista, hänet vangittiin vuoteen 2007 ja siirrettiin sitten Ranskaan toiseen oikeudenkäyntiin ja seitsemän vuoden vankeuteen.

Slobodan Milosevic, aikoinaan suurvaltojen suosikki, syytettiin sotarikoksista Yhdysvaltojen ja Naton vuoden 1999 Jugoslavian sodan jälkeen, ja hän kuoli vankilassa oikeudenkäynnin aikana Haagissa.

Talebanin iäkäs johtaja Mullah Omar, jota Yhdysvallat haki neuvotteluihin 1990-luvulla putkilinjojen rakentamisesta, on ollut piilossa ja “tappaa näkyvissä” -listalla vuoden 2001 hyökkäyksestä Afganistaniin.

Irakilainen Saddam Hussein, jota Washington tuki aktiivisesti Iranin ja Irakin sodan aikana 1980-luvulla, vietiin kengurutuomioistuimen eteen ja hirtettiin lynkkaväkijoukon tavoin. Hänen poikansa tapettiin ja heidän silvotut ruumiinsa esitettiin kuin palkintoja.

Gaddafi itse on elänyt suuren osan elämästään Yhdysvaltain tai sen liittoutuneiden tiedustelupalveluiden salamurhan uhalla. Muutaman viikon sisällä sotilasvallankaappauksesta, joka toi hänet valtaan vuonna 1969, silloinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Henry Kissinger neuvoi “peiteltuja toimia” hänen eliminoimiseksi. Britannian tiedustelupalvelun kerrotaan yrittäneen tappaa hänet vuonna 1971. Reaganin hallinto määräsi hänen henkilökohtaisen asuinpaikkansa massiivisen pommituksen vuonna 1986 – toimenpide, joka johti lapsen ja lukuisten siviilien kuolemaan. Ison-Britannian MI6:n kerrotaan yrittäneen murhata Libyan johtajan vuonna 1996. Oli enemmän kuin todennäköisiä muita yrityksiä, jotka eivät ole koskaan tulleet julkisiksi.

Yritykset tappaa Gaddafi loppuivat 2000-luvulla sen jälkeen, kun hänen hallintonsa pääsi lähentymään Washingtonin kanssa ja häntä pidettiin hyödyllisenä Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten taloudellisena ja poliittisena yhteistyökumppanina. Nyt kun häntä pidetään jälleen esteenä imperialististen etujen edistämiselle Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, Washingtonin valtava tiedustelukoneisto on päästetty valloilleen metsästämään hänet ja riistämään hänen henkensä.

Yhdysvaltain hallituksen toimissa on valtavasti piittaamattomuutta. Kaikista sen väitteistä, että se käy “sotaa terrorismia vastaan” on heidän itsensä auiheuttamaa, sen johtamat joukkomurhat, kidutus, sorto ja salamurhat ovat luoneet vihan perinnön, jota ei ole helppo sammuttaa. Juuri nämä olosuhteet luovat kasvualustan epätoivoisille ja hajaantuneille kostotoimille, joilla on arvaamattomia ja mahdollisesti kauheita seurauksia.

Miksi Yhdysvallat hyökkäsi Libyaan ja kaatoi Gaddafin, joka oli terrorismin vastainen liittolainen?
Kaksi tärkeintä syytä:
1. Kuten Clifford Brett sanoo, Gaddaff halusi yhdistää Afrikan valtiot pois kultapohjaisesta valuutasta, mikä tekisi niistä vähemmän riippuvaisia Yhdysvaltain dollarista, mikä heikentäisi USA:n Bretton Woodsin hegemoniaa. Yhdysvallat halusi tietysti pitää arabivaltiot riippuvaisina Yhdysvaltain dollarista, joten CIA koulutti Haftarin (USA:n kansalainen) kaatamaan Gaddafin hallinnon.
2. Toinen ehkä tärkeämpi syy on se, että Gaddafilla oli monia miljardeja dollareita talous- ja öljysopimuksia Venäjän ja Kiinan kanssa, ja USA pelkäsi Libyan pääsevän liian lähelle Yhdysvaltojen pääkilpailijoita. Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen Libyan uusi hallitus sanoi, että Gaddafin kannattajien, kuten Venäjän, Kiinan ja Intian, olisi vaikeampi saada öljysopimuksia. Se oli 2011, mutta vuoden 2014 uuden sisällissodan jälkeen asiat ovat muuttuneet hieman monimutkaisemmiksi. Joka tapauksessa arabikevät oli vain USA:n yritys levittää kaaosta, nimittää nukkeja ja estää kilpailijoita pääsemästä arvokkaille öljykentille Lähi-idässä ja solmimasta strategisia siteitä Yhdysvaltoja vastaan. Jos jokin USA menestyy enemmän, se on kaaosta muualla maailmassa. Näin USA säilyttää ylivallan ja yksinapaisen maailman.

USA tekee vastaavaa Venezuelassa yrittäen syrjäyttää Maduron, jolla on taloudellisia siteitä Venäjään, Iraniin ja Kiinaan.

Naton hyökkäys Libyaan oli humanitaariseksi toiminnaksi naamioitu julma hyökkäys. Sillä ei ollut mitään tekemistä humanitaaristen syiden kanssa. Se oli kultaryöstö.

Lisäksi Gaddafin suunnitelma ottaa käyttöön “kultadinaari” yllätti valtaeliitin ja he tunsivat itsensä uhatuiksi. Hänen oli määrä lopettaa öljyn myynti Yhdysvaltain dollareilla. Arvaa kuka hyökkäsi? Yhdysvallat.

Jokainen tällainen liike olisi suututtanut valtaeliittiä, joka hallitsee WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin kaltaisia organisaatioita. Otetaan huomioon se tosiasia, että kultavakuus on todellinen valuutta joka päivä ja Libyan rikkaiden varantojen ansiosta käyttöönotto olisi vahvistanut koko Afrikkaa.

Toinen huolestunut sielu oli Nicolas Sarkozy, joka ei halunnut Libyan irtautuvan Ranskan rahapoliittisesta herruudesta.

Joten “humanitaaristen etujen” suojelemisen varjolla suunniteltiin kultaryöstö. Saddam Hussein Irakissa koki samanlaisen kohtalon, kun hän ilmoitti, että hänen maansa öljy myydään euroissa eikä dollareissa. Arvatkaa mitä seurasi seuraavaksi? Yhdysvallat alkoi yhtäkkiä huolestua Irakista. Seurasi pakotteita ja sitten hyökkäystä. Yhteensattuma?

Jos syyt olivat humanitaarisia, mitä he ovat tehneet sellaisissa maissa kuin Syyria, Valko-Venäjä, Kuuba, Uzbekistan, Sudan jne. Ihmiset näissä maissa ovat huonommassa asemassa kuin ne, jotka olivat Irakissa ja Libyassa.

Myöhemmin Gadaffin syrjäyttämisen jälkeen konkurssiin mennyt Yhdysvallat tarjoutui pelastamaan konkurssiin menneen Euroopan unionin. Tiedämme varmaan minne Libyan kulta meni!