Monikulttuurinen yhteiskunta ei toimi. Kaikkialla, missä monta kulttuuria kohtaa samalla alueella, syntyy kilpailua ja taistelu voitosta.
Monikulttuurinen yhteiskunta vähentää yhteiskunnallista tehokkuutta erimielisyyksien, kielipulmien ja muiden kitkojen kautta. Parhaiten toimii yksimielinen yhteiskunta. Siksi politiikan piirissä pyritään yksimielisyyteen. Olisikin järjetöntä pyrkiä erimielisyyteen, sillä politiikan olemus on yksimielisyyden tai ainakin sovinnon tavoittelu.
Monikulttuurinen yhteiskunta on koettu ongelmaksi aina. Kun Eurooppa kaupungistui 1800-luvulla, tätä niin sanottua modernisaatiota seurasi monikulttuuristuminen. Yhteiskunnan oli monipuolistuttava, sillä erilaiset ihmiset joutuivat tekemisiin toistensa kanssa. Tämä vaati arvotoleranssia ja erilaisuuden sietämistä. Ne koettiin hinnaksi teollistumisesta.
Oma kulttuuri on ihmisille rakas. He haluavat sitoutua sen edistämiseen järjellään ja sydämellään. Kaikki muu on todellisen omaleimaisuuden pois riistoa. Pahiten tämä näkyy siinä, että monikulttuuristumisen myötä pienet vähemmistökulttuurit ovat kuolemassa. Esimerkiksi monikulttuurisuuden Mekassa, yliopistossa, jossa kansainvälisyyttä on pidetty itseisarvona, toimii jo laitoksia, joilla ei ole enää lainkaan syventävien opintojen opetusta suomen kielellä. Tällainen kehitys ei tue suomalaista kulttuuria.
Monikulttuurisuus on useasti johtanut konflikteihin, jotka ovat vain heikentäneet kansakuntien toimintakykyä. Tiesivätkö muka Pohjois-Amerikan intiaanit asuvansa USA:ssa ennen Kolumbuksen jälkeistä aikaa? Entä ymmärsivätkö Australian aboriginaalit oman kulttuurinsa alkeellisuutta ennen James Cookin rantautumista heidän kotitanhuvilleen? Monta kulttuuria yhdessä ja samassa paikassa näyttää olevan mahdottomuus ilman, että niiden välille syntyy kilpailua ja taistelu voitosta. Myös siirtolaisuus on pohjimmiltaan valloittamista, tapahtuupa se sitten löytöretkien tai ”työperäisen maahanmuuton” verukkeella. Siksi on ihmeellistä, että muutamat poliittiset tahot koettavat edistää etnistä monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa jopa erilaisin pakkotoimin. Edessä lienee aika, jolloin kissanpoikien silmät avautuvat myös monikulttuurisuutta rakentamaan pyrkivässä Euroopan unionissa.
Miksi monikulttuurisuus ei toimi?
Globalisaatio, monikulttuurisuus, internatsismi ja maahanmuutto ovat kaikki saman ilmiökokonaisuuden puolia. Ne perustuvat sekavaan ideologiaan, jonka takana ei ole mitään kirkasta eikä selvää filosofiaa: ajattelua, joka perustuisi järkeen ja ihmisten hyväksymiin tavoitteisiin. Monikulttuurisuuden ideologian käsikassara on Euroopan unioni. Sen hallintobyrokraatit pitävät kulttuurista sekoittamista itseisarvona. On kuitenkin helpompi tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi.
On tärkeää, että etniset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin kansakuntien rajoilla eikä niitä siirrettäisi kansallisvaltioiden sisäpuolelle, kuten monikulttuurisessa yhteiskunnassa uhkaa käydä. Nykymaailmassa valtiot eivät erotu enää toisistaan aseiden eivätkä rahan perusteella. Nykyisenä globalisaation ja kapitalismin aikana, jolloin aseet ja raha alkavat olla kaikkialla samanlaisia, maailman valtiot erottuvat toisistaan kulttuurien, esimerkiksi uskontojen, perusteella.
Miksi monikulttuurisuus johtaa monokulttuuriin?
Huolestuttavaa on, että 2000-luvulla konfliktit ovat siirtyneet kulttuurien puskurivyöhykkeiltä ja rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja keskeinen syy tähän on siirtolaisuus. Syyllisenä globalisaatioon ja maahanmuuton varjopuoliin nähdään usein liberalismi, vaikka todellinen syypää on uusliberalismi. Mitä eroa näillä kahdella sitten on? Klassinen liberalismi tunnustaa aateveljensä utilitarismin eli hyötyopin, joka tähtää kansalliseen etuun. Sen sijaan uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua vaan kattaa vain kapitalismin, suuryritysten vallan ja väestöjen hallitsemattoman siirtelyn.
Keskeinen kysymys on, miksi myöskään niin sanottua sosiaalista globalisaatiota eli monikulttuurisuutta ei pitäisi edistää. Vastauksia on kolme.
1) Olisi naiivia kuvitella, että vuosisatojen aikana luodut kulttuurit olisivat ylipäänsä siirrettävissä maasta toiseen.
2) Monikulttuurisuudesta seuraa konflikteja.
3) Monikulttuurisuuden tavoittelu johtaisi siihen, että omaleimaisista kulttuureista jouduttaisin hiomaan särmät pois suvaitsevuuden ja yhteensovittamisen merkiksi.
Väitteeni on, että monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu johtaa paradoksaalisesti yksiaineksiseen yhteiskuntaan, monokulttuuriin. Se ei ole enää kansallisvaltioiden kaltainen, säilyttämisen arvoinen ja rikas yhtenäiskulttuuri vaan pilalle hapatettu, pyöristelty ja orwellilaistettu monoliitti, joka lainehtii maailman ympäri ulottuvana Neuvostoliittona. Monikulttuurisuuden ideologia on sukua kommunismille, vaikka se nyt syntyykin globaalin kapitalismin tuloksena.
Ne, jotka arvostelevat kapitalismiin liittyvää globalisaatiota, kannattavat usein monikulttuurista yhteiskuntaa, vaikka nämä ovat toistensa käänteispuolia. Ristiriitaista onkin, että ne (lähinnä vihervasemmistolaiset) tahot, jotka arvostelevat Coca-Colaa ja Disneylandia, vaativat kuitenkin monikulttuurisuutta, joka on sekin eräänlainen yhtenäiskulttuurin muoto: kapitalistinen totalitarismi, joka poikkeaa kommunistisesta yhtenäisvaltiosta vain sikäli, ettei sosialistisista maista saa purkkaa eikä sukkahousuja.
Se, että nykyajan vihervasemmisto vastustaa äänekkäästi globalisaatiota mutta ei muista puolustaa sen vastakohtaa eli kansallismielisyyttä, on aivan samanlaista kuin 1970-luvun edistyksellisten halu hinkua maailmaan rauhaa mutta unohtaa kommunistimaiden ydinaseet.
Tämä ei saa olla alku, vaan tämän täytyy olla loppu. Monikulttuurisuuden kautta leviävän despotian ei pidä olla päämäärä, vaan se on itse ongelma.
Monikulttuurisuuden ideologia on ajanut kansalliset vähemmistöt niin sanotun kompensoivan suvaitsevuuden eteen. Sen mukaan ajatellaan, että jokaisen johonkin vähemmistöön kuuluvan länsimaalaisen pitäisi hyväksyä kaikki muutkin vähemmistöt ja aivan kaikki, mitä nämä muualta tulevat vähemmistöt edustavat. Kompensoivan suvaitsevuuden vallitessa monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa pyritään edistämään vetoamalla kantaväestöön kuuluvien ihmisten omaan jäsenyyteen jossakin muussa kuin etnisessä vähemmistössä.
Esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvilta ihmisiltä odotetaan ja jopa vaaditaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattamista sillä perusteella, että olemme itse jo yhden vähemmistön jäseniä. Oletuksena on, että meidän pitäisi tuolla yhdellä perusteella olla ”yleisesti suvaitsevia” eli pyytää ikään kuin anteeksi omaa erilaisuuttamme ja hyväksyä sen pantiksi kaikenlainen erilaisuus. Monet suostuvat tähän valheellisuuteen, sillä he kokevat elävänsä alistettuina yhteiskunnassa. Siksi monet homotkin ovat menneet muslimien puolelle ja vaatineet yleistä suvaitsevuutta taatakseen oman asemansa. Tämä on kuitenkin ollut täysin epäjohdonmukaista ja epäviisasta. Puolustukseksi voidaan sanoa, etteivät he ole tehneet niin tyhmyyttään vaan heikkouttaan. Todellisuudessa kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Tämä johtuu jo suvaitsemisen käsitteen rakenteesta: suvaitseminenhan on arvovalintojen tekemistä ja siten joka tapauksessa valikoivaa.
Katsotaanpa miksi kompensoiva suvaitseminen ei ole loogisesti pätevää.
Ensinnäkin (1) suvaitseminen sinänsä sisältää ristiriitaisen intention vaatiessaan luopumaan omasta järkiperäisesti perustellusta maailmankatsomuksesta pelkän suopeuden vuoksi. Suvaitsevuuden käsitteen rakenne on kompleksinen, sillä suvaitseminen on sietämistä vastoin todellisia asenteita (eli valehtelemista). Tämä ristiriitaisuus välittyy yleensä toleranssin penääjien omaan ajatteluun.
Toiseksi (2) jo monikulttuurisuutta sinänsä voidaan pitää epäjohdonmukaisena ajatusrakennelmana, sillä kukaan ei voi uskottavasti kannattaa yhtä aikaa useaa keskenään ristiriitaista kulttuurijärjestelmää. Mahdollisimman konkreettisesti sanottuna: koska islamilainen kulttuuri todellakin (ei vain omasta mielestäni) suhtautuu kielteisesti homoseksuaaleihin, homojen ei kannattaisi pyrkiä edistämään islamin leviämistä.
Kolmanneksi (3) on vastattava siihen, mitä tuo ”yleinen suvaitsevaisuus” merkitsisi. Sikäli kuin se voi vallita vain ristiriitojen tuottamisen, voimassapitämisen ja sietämisen kautta, kyse onkin oikeastaan välinpitämättömyydestä. Tämä taas herättää kysymyksen, onko kansalliseen etuun liittyvissä kysymyksissä syytä olla välinpitämätön, varsinkaan, kun kansallista etua koskevat asiat nousevat esiin heti valtioiden tai kansanryhmien ajauduttua konflikteihin.
Kyseessä ovat tärkeät arvot ja niiden menettämisen uhat, joten vastaukseni on, että parhaiten moniarvoisuus toteutuu itsenäisissä ja etnisesti yhtenäisissä kansallisvaltioissa, joissa yhteiskunnallinen tehokkuus on optimaalinen. Mikäli halutaan säilyttää yhteiskunnan vapaamielisyys, ei ole syytä edistää yhteiskuntarauhaa heikentäviä ilmiöitä, kuten maahanmuuttoa, tai liberalismin vastaisia suuntauksia, kuten islamia, koska ne automaattisesti johtavat levottomuuksiin ja kulttuurien välisen molemminpuolisen rasismin kasvuun.
Jo alussa totesin, että monikulttuurisuus ei ole itseisarvo. Sen sijaan omaleimaisten yhtenäiskulttuurien olemassaolo on itseisarvo kyseisten kulttuurien jäsenille. Monikulttuurisuuden ja yhtenäiskulttuurien välinen arvoero johtuu siitä, että monikulttuuriselta yhteiskunnalta puuttuu omistava subjekti: se ei ole kenenkään omaisuutta, eikä sitä niin muodoin voida kokea omaksi. Koska sitä ei koeta omaksi, siihen ei liity sellaista arvoa eikä henkistä sitoutumista kuin henkilökohtaisesti merkitykselliseen omaisuuteen. Sen sijaan omalla kulttuurilla on aina arvoa, sillä se on kansojen itsensä luomaa ja sellaisena tärkeää kansakuntien jäsenille. Parhaiten kulttuurien moneutta pitävät yllä kansallisvaltiot, jotka noudattavat kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä rajoja.
Monikulttuurisuus ja siihen liittyvä maahanmuutto eivät ole luonnon välttämättömyyksiä vaan seurauksia poliittisista valinnoista, tahdosta tai tahdottomuudesta. Olisi vastattava siihen, haluavatko kantaväestöt todellakin niiden toteutuvan, ja olisi toimittava oman poliittisen tahtomme mukaisesti. Kovin pieni ryhmä ihmisiä ei saa päättää, keitä yhteiseen olohuoneeseen kutsutaan. Suurista väestö- ja kielipoliittisista muutoksista pitäisi päättää perustuslain säätämisjärjestyksessä.
Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta. En toivota Suomeen ketään tervetulleeksi vaan tervemenneeksi. Heillä on oma maansa. Pysykööt siellä.