Immanuel Kantin valtio-oikeudellinen tutkielma Ikuiseen rauhaan ilmestyi vuonna 1795.
Kantin mukaan rauhan tila on luotava, sillä ihmisen luonnontila on sodan tila. Luonnollisesti sodan tila ei ole toivottava. Lisäksi pyrkimys rauhaan on velvollisuutemme. Tähän asiaan ei vaikuta, onko rauha todella mahdollista saavuttaa.
Immanuel Kant väitti tunnetusti, että rauha voi syntyä valtioiden välille, kun niillä on kolme yhteistä ominaisuutta: edustuksellinen demokratia, kansainvälisen oikeuden ja järjestöjen noudattaminen sekä edistynyt kaupallinen integraatio. Kantialaisessa kolmiossa jokainen kulma heijastaa yhtä teorian kolmesta pilarista; jokainen kolmion sivu heijastaa toisiaan vahvistavaa suhdetta kulmien välillä; ja kaikki kulmat myötävaikuttavat tuloksena olevaan kolmiomaiseen rauhaan.
Kantille ikuinen rauha onkin mahdollinen ja samalla ihmiskunnan eettinen päämäärä. Rauha on myös velvollisuus, ja sitä kohti on ponnisteltava parhaansa mukaan. Niinpä on nähdäkseni täysin selvää, että Kantin rauhanteoria on mahdollista toteuttaa.
Käytännössä Kantin rauhanteorian toteuttaminen on kuitenkin haastavaa. Haaste on kaksiosainen. Kantilla rauha saavutetaan etenkin kolmen positiivisen, lopullisen määrityksen kautta. Ensiksi jokaisen valtion on oltava tasavaltainen, toiseksi kunkin
valtion tulee kuulua rauhanliittoon ja kolmanneksi jokainen ihminen tulee käsittää maailmankansalaiseksi. Haasteena on saada sellaiset valtiot, jotka eivät Kantin kolmea määritystä noudata, omaksumaan ne.
Kantin maailmankansalaisuuden määritys pohjautuu nimenomaan muiden kunnioittamiseen. Kant katsoo, että maat säilyttävät oman kulttuurinsa, vaikka ne sallivatkin maailmankansalaisuuden kautta vierailuoikeuden muiden maiden kansalaisille.
Parhaassa tapauksessa tasavaltaisuus, rauhanliitto ja maailmankansalaisuus leviävät ympäri maailman. Etenkin kaksi jälkimmäistä ovat toteutettavissa kenties helpostikin. Siinä missä on vaikea nähdä kaikkien maailman maiden noudattavan Kantin kaikkia kolmea rauhan peruspilaria, ei etenkään rauhanliiton ja maailmankansalaisuuden ajatusten leviäminen ole
missään nimessä utopiaa. Etenkin nykyisenä kaupankäynnin aikana maiden on hyvä oman etunsa vuoksi avata rajansa. Lisäksi rauhan kukoistaessa kaupankäyntikin voi paremmin ja näin ollen rauhanliittokaan ei ole valtioille mitenkään niitä sisäisesti ohjaava asia. Tasavaltaisuus sen sijaan saattaa olla punainen vaate huomattavasti useammalle maalle,
sillä se määrittää hyvin paljon, millaista valtion sisäpolitiikka on.
Lyhennys. Teoksen ensimmäisessä osassa annetaan alustavat määritykset:
”Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen sotaan.”
”Minkään valtion älköön sallittako perinnän nojalla, vaihtamalla, ostamalla tai lahjaksi hankkia omakseen toista omintakeista valtiota (pientä tai suurta, mikä on tässä yhdentekevää).”
”Vakituinen sotaväki (miles perpetuus) on aikaa myöten kokonaan lakkautettava.”
– Vakinainen sotaväki on lakkautettava sen edustaman sodan uhan vuoksi. Se näyttää alati valmiilta ja varustetulta, ja pakottaa muiden maiden sotaväet varustautumaan. Eikä kyse ole Kantin mukaan pelkästä uhasta: koska varustelu on kallista, ja jopa rasittavampaa kuin lyhyt sota, aiheutuu tuosta kilpavarustelusta hyökkäyssotia. Kilpavarustelu on omiaan
kärjistämään valtioiden välejä, jopa aseelliseen konfliktiin saakka. Kyse on noidankehästä, jossa yhden varustelu pakottaa toisen samaan toimeen.
”Valtiovelkaa älköön tehkö valtion ulkoasioita silmällä pitäen.”
”Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin.”
”Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat salamurhaajain (percussores) ja myrkynsekottajain (venefici) käyttäminen, antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym.”
”Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.”
”Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden valtioliittojärjestelmään.”
”Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleiseen vierasystävyyden vaatimuksiin.”
Kantin vaikutusvallasta ja merkityksestä kertoo John Kanen huomio. (Kane 2012, 296). Hänen mukaansa Yhdysvallat tuli mukaan ensimmäiseen maailmansotaan optimisminvallassa. Yhdysvaltojen katse oli sodanjälkeisessä ajassa, jolloin saataisiin luotua maailmaan ikuinen rauha. Kanen mukaan Kant oli relevantein filosofi tässä ajattelussa.
Kanen mukaan Kantille ikuisen rauhan kolme peruselementtiä ovat sivilisoituneiden ihmisten yhdistyminen tasavallaksi, kansainvälisen lain omaksuminen vapaiden valtioiden liiton jäsenenä sekä universaali vieraanvaraisuus, joka olisi omiaan tukemaan rauhanomaisen kaupankäynnin kehittymistä. Kanen mukaan yhdysvaltalaisille oli selvää, että juuri heidän valtionsa oli ainoa, joka omasi moraalisen auktoriteetin päättää uudesta perustasta. Tämä ajattelu on mielestäni yhä nähtävissä Yhdysvaltojen toimissa. Mielestäni Kant ei kuitenkaan missään nimessä olisi Yhdysvaltojen kaltaisen maailmanpoliisin kannalla.
1. Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen sotaan (Kant 1955, 13).
Mikäli näin toimittaisiin, olisi kyseessä Kantin mukaan vain aselepo, ei rauha. Kantille rauha tarkoittaa kaikkien vihollisuuksien lakkaamista, ja hän pitääkin tietyssä määrin liikasanaisuutena puhua nimenomaan ikuisesta rauhasta. Tämä määritys on nähdäkseni sellainen, jota on pakko noudattaa. Noudattamatta jättämisellä voisi olla tuhoisat
seuraukset. Vaikka sotaan ei ryhdyttäisikään, toimien paljastuminen aiheuttaisi vakavan luottamuspulan osapuolille eikä sodan uhka poistuisi mihinkään.
2. Minkään valtion älköön sallittako perinnän nojalla, vaihtamalla, ostamalla tai lahjaksi hankkia omakseen toista omintakeista valtiota (pientä tai suurta, mikä on tässä yhdentekevää) (Kant 1955, 14).
Tässä kohtaa Kant rinnastaa valtion ihmiseen moraalisena persoonana. Valtion liittäminen toiseen valtioon esineellistää sen, ja niin sen moraalinen persoonuus lakkaa. Kant puhuu valtiosta yhdyskuntana, joku koostuu ihmisistä, jotka eivät ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä. Valtio on tietyllä tapaa Kantille analoginen ihmisen
kanssa: myös valtiolla on itseisarvo. Tämän määrityksen kohdalla Kant ei voi paeta omaa aikaansa. Nykyaikana vaara joutua toisen valtion alaisuuteen omaisuuden tavoin on käytännössä olematon, joten tämä määritys on erittäin helppo toteuttaa.
3. Vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on aikaa myöten kokonaan lakkautettava (Kant 1955, 15).
Vakinainen sotaväki on lakkautettava sen edustaman sodan uhan vuoksi. Se näyttää alati valmiilta ja varustetulta, ja pakottaa muiden maiden sotaväet varustautumaan. Eikä kyseole Kantin mukaa n pelkästä uhasta: koska varustelu on kallista, ja jopa rasittavampaa kuin lyhyt sota, aiheutuu tuosta kilpavarustelusta hyökkäyssotia. Kilpavarustelu on omiaan
kärjistämään valtioiden välejä, jopa aseelliseen konfliktiin saakka. Kyse on noidankehästä, jossa yhden varustelu pakottaa toisen samaan toimeen. Tämä määritys on kenties idealistisin Kantin alustavista määrityksistä. On vaikea nähdä valtioiden luopuvan asevoimistaan. Se vaatisi ennennäkemätöntä konsensusta maailman valtioilta. Kenties vain suuri, koko ihmiskuntaa uhkaava kriisi voisi johtaa asevoimien lakkauttamiseen. Toki aseellisen voiman pienentäminen on realistinen tavoite, eikä missään nimessä turha toimi. Ainakin kyse on symbolisesta eleestä, joka voi luoda turvallisuuden tunnetta kansalaisille. Usein kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa niin sanotut isommat valtiot määräävät muiden toimintaa, esimerkiksi kieltämällä ydinaseiden hankkimisen. Toki tällainen on suotavaa, mutta jättää tietyllä tapaa happaman, kaksinaismoralistisen maun.
4. Valtiovelkaa älköön tehkö valtion ulkoasioita silmälläpitäen (Kant 1955, 16).
Valtionvelanotto esimerkiksi teiden parantamiseen ja asutukseen ei ole missään nimessä väärin, vaikka apukin hankittaisiin valtion ulkopuolelta. Mutta vaarallisen valtionvelasta tekee se, että velka voi kasvaa loputtomiin. Luottojärjestelmän ansiosta näin voi käydä, mutta velat eivät lankea maksuun heti, koska kaikki eivät voi periä saataviaan samalla
kertaa. Niinpä Kantilla valtionvelkajärjestelmä tekee sotaan ryhtymisestä helppoa, koska siihen tarjotaan varat, jotka lankeavat maksuun vasta pitkän ajan kuluttua. Nykyaikana on hyvin vaikea toteuttaa tätä määritystä, sillä valtion velanotto on niin suurta ja niin monen valtion harjoittamaa, että on vaikea arvioida velkarahan todellisia käyttökohteita.
5. Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin (Kant 1955, 17).
Jälleen Kant puhuu valtion kohdalla analogisesti siitä, kuinka “vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki” ei ole loukkaus tuota jälkimmäistä kohtaan (Kant 1955, 17).
Mikäli jokin valtio on viallinen, siitä tulee ottaa oppia, mutta sen sisäisiin asioihin sekaantumista ei oikeuta mikään. Poikkeuksen Kantin mukaan tekevät sisäisesti jakautuneet valtiot, joissa molemmat osapuolet esiintyvät omina valtioinaan ja tekevät vaatimuksia kokonaisuuteen, so. valtioon, nähden. Esimerkiksi humanitaariset interventiot asettuvat ikävään valoon. Niiden oikeuttaminen on ongelmallista, sillä kyse on subjektiivisista näkemyksistä ja hyvin usein arvojen yhteentörmäyksistä. Onko esimerkiksi länsimaisia arvoja pidettävä universaalisti hyvinä? Nähdäkseni Kant tällä määrityksellä tuomitsisi esimerkiksi Irakin sodan. Aavistuksen ongelmallinen tilanne on edessä kun kansalaisia sorretaan ja heidän ihmisoikeuksiaan rikotaan. Missä määrin ihmisoikeuksia tulee rikkoa, jotta Kant sallisi aseellisen väliintulon vai voiko tällaista väliintuloa perustella milloinkaan? Toisaalta Kant saattaisi pitää ihmisoikeuksia rikkovaa valtiota kahtiajakautuneena, jolloin ongelmaa ei olisi. Yhtä kaikki, määritystä kunnioittavat yhdet ja sen perusajatuksen sivuuttavat toiset. Suurinta osaa maailman valtioista kunnioitetaan, mutta joidenkin valtioiden kohdalla sanellaan ulkoa päin, miten asioiden tulisi olla. Näin ei tulisi olla.
6. Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat salamurhaajain (percussores) ja myrkynsekoittajain (venefici) käyttäminen, antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym. (Kant 1955, 18–19).
Tässä Kant viittaa sodankäynnin kunniallisuuteen. Jopa sodassa täytyy voida tietyssä määrin luottaa vihollisen ajattelutapaan, ja vain tällä tavalla rauha on mahdollinen. Mikäli ei voisi luottaa muihin, esimerkiksi vihollisen sitoutuminen rauhanehtoihin olisi yhtä tyhjän kanssa. Lisäksi nuo kyseenalaiset keinot tulisivat Kantin mielestä jatkumaan rauhan aikanakin, ja tekisivät siten tyhjän saavutetusta rauhasta. Tätä määritystä on sovellettu tietyllä tapaa sodankäynnissä jopa modernina aikakautena. Sotaa käydessä on luotu sääntöjä, joilla pyritään sekä hillitsemään itse sodankäyntiä että säilyttämään tietty kunnioitus vihollisuuksienkin aikaan. Esimerkiksi siviiliuhrien aiheuttamisen tuomitseminen tai tiettyjen aseiden kieltäminen ovat osoitus tästä
Lopulliset määritykset ikuista rauhaa varten.
Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen (Kant 1955, 21).
Jaakko Tuomikosken mukaan Kantin käyttämä termi tasavaltainen tarkoittaa modernissa maailmassa parlamentaarista (Kant 1955, 10). Nähdäkseni kyseinen rinnastus on osuva, joskin on kyseenalaista kuinka monessa maassa edustuksellinen demokratia toimii täydellisesti. Joka tapauksessa Kantin ajatukset asettuvat mielestäni kirkkaampaan valoon
mikäli hänen katsotaan puhuneen parlamentarismista. Kant puhuu kolmesta perustekijästä, jotka muodostavat tasavaltaisen valtiojärjestyksen(K ant 1955, 21–23). Ensinnäkin valtion tulee olla rakennettu vapauden periaatteille, toiseksi perusteille, joiden myötä kaikki ovat riippuvaisia yhdestä yhteisestä lainsäädännöstä ja kolmanneksi tuon valtiojärjestyksen tulee nojata ihmisten tasaarvoisuuteen kansalaisina. Se, mikä tällaisesta valtiojärjestyksestä tekee niin hyvän, ilmenee sotaan ryhdyttäessä. Siinä missä valtiossa, jossa valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen vaan valtionomistaja ja siten hänen ei tarvitse vaivata päätään sodan seurauksilla, on tasavaltaisen valtion kansalaisten annettava suostumuksensa sotaan ja samalla kannettava sodan seuraukset. On selvää, että kansa ei tuollaista taakkaa halua, ja niinpä sota ei ole kansalle vaihtoehto.
Toimeenpanevan vallan erottaminen lakiasäätävästä vallasta on tasavaltaisen valtiojärjestyksen perusaate (Kant 1955, 24). Esimerkiksi Suomen valtion kohdalla tämä tarkoittaa hallituksen erottamista eduskunnasta. Niinpä Kant lyttääkin demokratian, koska siinä “kaikki tahtovat olla herrana” ja siinä “päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan ole kaikki” (Kant 1955, 24). Mielestäni tässä kohtaa Kantin kritisoima demokratia tulee ymmärtää suorana kansanvaltana, ei esimerkiksi edustuksellisena demokratiana. Tasavaltaisuuden levittäminen on omalla tavallaan haasteellista. Niin sanottuihin
länsimaihin sitä ei käytännössä tarvitse levittää, sillä tasavaltaisuus nojaa niin vahvasti länsimaisille arvoille. Sen sijaan valtiot, jotka eivät niin sanotusti halua hallita itseään tasavaltaisesti, ovat hankalampi tapaus. Kaksi tärkeää kysymystä nouseekin esiin. Ensiksi, miten saada näistä valtioista tasavaltaisia, ja toiseksi, tuleeko näistä valtioista edes saada tasavaltaisia. Mikäli tasavaltaisuus ei leviä tiedon levittämisellä, saattaa pakottaminen astua kuvaan. Tässä vaiheessa kuitenkin mennään pahasti harhaan ja rikotaan juuri niitä arvoja, joita ollaan levittämässä. Valtion autonomia on siis tässäkin kohtaa avainasemassa.
On myös hyvä huomata, että ei-tasavaltaisuus ei missään nimessä johda automaattisesti sotaisuuteen. Näin ollen on syytä miettiä tasavaltaisuuden levittämisen mielekkyyttä. Toki on todettava, että Kantille tasavaltaisuuden leviäminen on erityisen tärkeää rauhan kannalta.
2. Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden valtioliittojärjestelmään (Kant 1955,25).
Kant puhuu nimenomaan kansainliitosta, ei kansainvaltiosta, sillä koska Kant pohtii 12kansojen oikeutta toisiinsa nähden, olisi useiden valtioiden sulautuminen yhdeksi valtioksi tämän pohdinnan tyhjäksi tekevää. Lisäksi valtioiden sulautuminen yhteen tarkoittaisi, että rikottaisi valtiossa sisäisesti vallitseva ylemmän suhde alempaan, so. lainsäätäjän suhde kansaan (Kant 1955, 26). Vaikka Kant näkeekin ihmisluonnon lähtökohtaisesti pahana, näkee hän ihmisessä siveellisen taipumuksen voittaa tuo paha. (Kant 1955, 28) Tuo taipumus näkyy siinä arvossa, joka annetaan oikeuskäsitteelle, vaikka se tehtäisiin vain puheissa. Koska valtiot eivät ole toistensa pakon alaisia, rauhansopimus ei riitä luomaan ikuista rauhaa eikä sodalla oikeus tule ratkaistuksi, täytyy olla rauhanliitto, joka lopettaisi kaikki sodat (Kant 1955,
29). Kyseinen liitto myös säilyttäisi valtion vapauden ja turvaisi sitä. Kant näkee järkevänä, että yksittäinen valtio haluaa muodostua yhden tai useamman valtion kanssa yhdeksi valtioksi, ja asettaa tuolle yhteiselle valtiolle lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan vallan ja siten sovittaa ristiriitansa rauhaisasti (Kant 1955, 30). Mikäli taas jokin kansa sanoo, että haluaa sodan lakkaavan sen ja muiden kansojen välillä, mutta ei ole valmis tunnustamaan lakiasäätävää valtaa, ei Kant pidä tätä ymmärrettävänä. Mutta, koska kansat eivät ole edelliseen valmiita, siis mukautumaan yhteisiin lakeihin (Kant 1955, 31),
on välttämättä luotava vapaa valtioliittouma, joka on vakinainen, yhä laajeneva ja sotaa vastustava, so. jälkimmäinen vaihtoehto, jota Kant ei kuitenkaan pitänyt järkevänä. Kantin ajatuskulku on täysin järkevä, sillä valtiot eivät useinkaan ole valmiita alistumaan yhden suuren hallitsijan alaisiksi. Toisaalta taas tilanne kääntyy Kantilla pessimistisestä optimistiseksi siinä mielessä, että ihmisten tietty itsekkyys (he eivät halua mukautua yhteisiin lakeihin) ajaa heidät tilanteeseen, jossa he liittyvät valtioliittoon luottaen siihen, että muutkin tekevät näin ja toimivat oikeudenmukaisesti ilman pakkovallan uhkaakin.
Huolimatta kyseisen liiton löyhyydestä verrattuna maailmantasavaltaan, on tuo liitto luotava, koska vain se voi estää kaiken tuhoutumisen, kuten Kant asian ilmaisee. (Kant1955, 31)
Kantin rauhanliitto on löyhyytensä ansiosta varsin toteuttamiskelpoinen. Valtiot liittyvät helpommin sellaiseen rauhanliittoon, joka ei omaa suurta valtaa niiden toimintaan. Toki vaarana on juuri tuo samainen löyhyys, so. liitosta on helppo irtautua, mutta näkisin tilanteen kuitenkin positiivisesti. Löyhä liitto saa helpommin jäsenvaltioita, ja näin ollen keskusteluyhteys avautuu huomattavasti helpommin kuin autoritäärisemmän liiton kohdalla.
3. Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin (Kant 1955, 31).
Tämä maailmankansalaisoikeus tarkoittaa vieraanvaraisuutta, eli vieraan ihmisen oikeutta olla saamatta vihamielistä kohtelua kun tämä tulee vieraalle maalle (Kant 1955, 32). Kant erottaa käymäoikeuden ja vierasoikeuden, edellisen ollessa se oikeus, jota vieras voi vieraalla maaperällä vaatia. Jälkimmäinen oikeus taas vaatii sopimusta, jonka nojalla voi päästä joksikin ajaksi asujakumppaniksi. Tässä kohtaa Kant on hyvin vaitonainen mitä tämä käymäoikeus sitten on, esimerkiksi ajallisesti. Toisaalta taas vierasoikeuteen oikeuttavaa sopimustakaan Kant ei käsittele; kenties tuo sopimus olisikin helppo solmia kansojen kesken. Kantin ajatuksiin tässä on varmasti vaikuttanut eurooppalaisten harjoittama sorto ja ryöstöretket kaukaisia maita kohtaan (Kant 1955, 33). Kant kehuukin Kiinaa ja Japania siitä, että ne ovat pitäneet rajansa siinä määrin kiinni, että Kiina on
sallinut pääsyn, muttei jalansijaa Kiinassa, ja Japani taas on sallinut pääsyn vain hollantilaisille. Kant kritisoi voimakkaasti eurooppalaisten maiden harjoittamia vääryyksiä. Maailmankansalaisoikeus on nähdäkseni valtavan tärkeä asia rauhan kannalta. Se on tärkeä monestakin syystä. Maailmankansalaisoikeus, jopa pelkkänä käymäoikeutena levittää tietoa toisista kulttuureista ja näin hälventää mahdollisia epäluuloja toisia kansoja kohtaan. Luonnollisesti myös modernille ajalle tärkeä kaupankäynti on valtioiden välillä helpompaa kun valtiot näkevät toisensa ystävinä ja saman maapallon asukkeina. Suuremmassa mittakaavassa on kyse yhteisen omaisuuden käyttämisestä. Kant puhuukin ihmissuvulle yleisesti kuuluvasta “pinnan” oikeudesta (Kant 1955, 32). Maailmankansalaisoikeus ei myöskään ole vaikea toteuttaa. Sen voikin sanoa käytännössä toteutuneen jo valtaosassa maailmaa.
Kant esittelee kolme tapaa, joilla luonto ohjaa ihmisen tekemään siten, miten ihmisen tulisi toimia velvollisuutenaan (Kant 1955, 40–41). Ensinnäkin valtioiden tulee pystyä järjestymään sisäisesti. Mikäli näin ei tapahdu sisäisen epäsovun kautta, sen tekee ulkoinen sota. Näin käy, koska kansat saavat luonnon järjestyksen mukaisesti naapurikseen sitä ahdistavan kansan. Niinpä kansan on järjestyttävä valtioksi ollakseen varustettu naapuriaan vastaan. Sisäinen valtioksi järjestyminen käy mekaanisesti. Kant esittää ratkaisuksi, että järjellisten olentojen joukko, jotka vaativat olemassaoloaan turvaavia lakeja, mutta ovat samalla niitä vastaan, järjestää asiansa niin, että jokainen pitää yllä toistansa kuin pahoja ajatuksia ei olisikaan. Näin ollen sisäinen järjestyminen ei vaadi hyveellisyyttä sinänsä. Kuten Kant asian muotoilee, jos heillä vain on järkeä, paholaisten kansakin voi ratkaista valtion järjestämisen ongelman. Toiseksi, uskonnon ja kielten erilaisuudella luonto estää kansoja sekaantumasta toisiinsa sekä eristääkseen niitä. (Kant 1955, 43) Näin kansat eivät muodosta despoottiseksi lopulta
äityvää mahtivaltiota. Vaikka erillään oleminen onkin sodan tila, on eristäytyminen parempi vaihtoehto kuin mahtivaltiot, jotka despotismista suistuvat lopulta anarkiaan. Kielten ja uskontojen sekoittuminen taas johtaa lopulta periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen. Toki Kantkin myöntää, että kansojen erilaisuus saatetaan esittää tekosyyksi sotaan, mutta hän myös näkee kulttuurillisen ja inhimillisen edistymisen johtavan edellä mainittuun yhteisymmärrykseen.
Kolmas tapa, jolla luonto pitää huolen, että ihminen hakeutuu kohti rauhaa, on raha. (Kant 151955, 43–44) Kauppahenki ei voi elää sodan kanssa rinnakkain. Kantin mukaan kauppahenki saavuttaa ennen pitkää kaikki kansat ja koska rahan mahti on luotettavin valtiovaltaa alemmista mahdeista, valtiot ovat pakotettuja edistämään rauhaa. Kauppahengen hengissä pitäminen luo ikään kuin suhteen valtioiden välille. Kantille sotaa varten muodostetut suuret yhtymät ovat tuhoon tuomittuja, niinpä kaupankäynti on parempi tapa valtiolle kuin yrittää vallata toinen valtio Toinen lisäys: salainen määritys ikuista rauhaa varten (Kant 1955, 44).
Tämä lisäys käsittelee valtion neuvonottoa alamaisiltaan. (Kant 1955, 45) Vaikka Kantin tutkielman puitteissa tämä näyttäytyy valtion lainsäätäjäarvoa alentavana toimena, on kyseessä suositeltava toimi. Valtion tulee ajatella hiljaisuudessa kehottavan filosofeja tuomaan ajatuksensa julki. Valtio antaa heidän puhua vapaasti, ja näin syntyy hiljainen kehoitus. Kant ei kuitenkaan tarkoita, että filosofeille annettaisiin etusija valtiovallan edustajan sijasta. Tärkeintä on, että filosofeja kuullaan. Lisäksi filosofien kuuleminen voi auttaa parantamaan lakeja, sillä lakia soveltavat virkamiehet eivät osaa tutkia olisivatko lait
mahdollisesti parantamisen tarpeessa. Kuninkaiden ei kuitenkaan tule ryhtyä filosofeiksi, sillä Kantin mukaan vallan omistaminen turmelee järjen vapaata arvostelukykyä (Kant 1955, 46). Tärkeintä on, ettei filosofien luokka häviä. Mikäli vallan turmelluttavan vaikutuksen mieltää edes jossain määrin todeksi, on tämä salainen määritys mielestäni erittäin olennainen. Lisäys estää valtiovaltaa vaipumasta tietynlaisen verhon taakse, jonne ei kuulu enää sen paremmin neuvoja kuin kehujakaan. Mielestäni Kant puhuu salaisen määrityksen kohdalla ennen kaikkea sananvapauden puolesta, toki filosofille tyypillisesti
Kant puhuu filosofeista neuvonantajina. Nykyaikana neuvonantajat eivät kenties ole filosofeja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta yhtä kaikki valtion on syytä ottaa neuvoja vastaan.